Stura maja - KGB:n päämaja Riiassa

Stura maja - Rakennus, josta ei puhuta.

KGB:n entinen päämaja, Stura maja, maalaa vierailijalle inhorealistisen kuvan elämästä Latviassa neuvostovaltiona. Näinäkin päivinä talo on paikka, johon paikalliset eivät suostu menemään.

Riian keskustassa Brivibas ielan ja Stabu ielan kulmassa kohoaan kaunis sinivalkoinen jugend kivitalo pylväineen ja valtavine ulkonevine parvekkeineen. Talo kutsutaan Kulmataloksi, jatkuuhan sen ylväs julkisivu kummankin kadun puolelle.

Talon kulmassa on pieni ja vaatimaton, lähes huomaamaton ruskea puuovi. Tämän oven avaamiseen neuvostovallan aikana oli oikeastaan vain kolme syytä; sinut talutettiin siitä sisään käsiraudoissa kiinniotettuna, menit tekemään virallisen tiedustelun kadonneesta läheisestäsi tai ilmiantamaan KGB:lle valtion vihollisen, eli maamiehesi.

Ovi johdattaa pieneen eteistilaan, jossa luukun takana on virkailijan tiski. Huoneen takaseinällä on ruskea puinen laatikko. Tähän laatikkoon tiputettiin kaavake, jolla tiedusteltiin varoittamatta kadonneen läheisen tilanteesta, koska oletettavaa oli, että tämän talon isännät olivat katoamisen takana.

Nykyään museona toimivan rakennuksen näyttelyyn on entisöity Mirdza Streipa-nimisen naisen täyttämä kaavake, jolla hän tiedustelee miehensä kohtaloa. Niin ikään on taltioitu naiselle annettavaksi vastaus, jonka mukaan hänen miehensä on tuomittu Siperiaan valtion vihollisena 10 vuoden tuomiolla. Alaviitteeksi KGB:n upseerille on kirjattu tieto, että mies on todellisuudessa teloitettu Stura Majassa, mutta tätä ei tule kertoa vaimolle.

Maamiehen ilmiantamiseen riitti esimerkiksi se, että hänen oli kuultu kuuntelevan epäilyttävää radioasemaa tai lukevan vääränlaista kirjallisuutta. Todisteita ei tarvinnut esittää, pelkkä epäilys riitti ja johti etsintään ja pidättämiseen.

Mikäli tulit pidätetyksi, et puuovesta sisään kävelemisesi jälkeen tulisi koskaan poistumaan talosta sen kautta ulos. Talo on käyttötarkoituksensa perusteella vankila, jossa oli omat kerrokset miehille ja naisille. Pieni ulkoilupiha ja lääkärinhuone. Käytännössä talo oli tunnustustehdas, jonka tarkoitus oli saada mahdollisimman moni tunnustamaan olevansa valtion vihollinen. Saatujen tunnustusten määrällä Moskovalle pystyttiin osoittamaan toiminnan tehokkuutta, jolla valtion vihollisia Latviassa eliminoitiin.

Jokainen pidätetty tunnusti. Ennemmin tai myöhemmin. Vallalla olleen käsityksen mukaan kauimmillaan vankilassa kestettiin 40- ja 50-lukujen aikana seitsemän kuukautta tunnustamatta. Kuulustelumetodit olivat arvattavan brutaaleja kertoen kuulusteltavalle yksinkertaista tarinaa; allekirjoittamalla tunnustuksen saat väkivallan loppumaan.

Kun olit tunnustanut, olit käytännössä myöntänyt olevasi Neuvostoliiton vihollinen. Tämän jälkeen sinut tuomittiin. Vaihtoehdot olivat käytännössä teloittaminen tai siirtäminen Gulag-vankileireille. Tunnustuksia saatiin paljon. Kun talo neuvostomiehityksen aikaan 1941 muutettiin entisestä rajavartiolaitoksen pääkonttorista Chenan, sittemmin KGB:n päämajaksi ja vankilaksi Latviassa, oli kuulusteluhuoneet alunperin talon kuudennessa kerroksessa. Ne jouduttiin siirtämään ensimmäiseen kerrokseen, koska kuulusteltavien siirtämiseen kului liian kauan aikaa talon kerroksissa.

Joidenkin arvioiden mukaan talon kautta leireille lähetettiin pelkästään -40 ja -50 lukujen aikana yli 70 000 ihmistä. Talon vaiheista ja käytännöistä on saatu parhaiten tietoa leireiltä selvinneiltä. Useimmiten sinne lapsina vanhempien mukana tuomituilta, sillä pahimmillaan leireille lähetettiin alle 10-vuotiaitakin valtion vihollisia.

Kivinen rakennus on monilta osin KGB:n aikaisessa kuosissa. Joiltain osin sitä on modernisoitu, toimihan se Latvian itsenäistymisen jälkeen vuodesta -91 poliisin päämajana. Syyt olivat historiasta huolimatta käytännölliset. Rahaa ei ollut ja tyhjillään oli talo, joka oli valmiiksi rakennettu vankilaksi.

Seinien sisäpuolella on kylmä ja haisee home. Toisin oli vankilan aikoina, jolloin kuuden punkan selliin sijoitettiin jopa 30 vankia. Kirkkaat valot olivat päällä yötä päivää ja sellit lämmitettiin yli 30 asteen kuumuuteen vankien olojen saamiseksi mahdollisimman epämukaviksi. Herrainkerroksen sellikäytävää peitti paksu punainen kokolattiamatto. Käytävällä raahattavien vankien veriroiskeet eivät erottuneet punaisesta, joten mattoa ei tarvinnut puhdistaa. Vastaavasti vartijoiden askeleet eivät kuuluneet, jolloin vankeja oli helppo tarkkailla. Jos yritit peittää silmäsi kirkkailta valoilta nukkuaksesi, sinua rankaistiin välittömästi.

Vangit pyrkivät jättämään vihjeitä jälkeensä siitä, että he olivat olleet rakennuksessa. Katosihan moni täysin jälkiä jättämättä läheisiltään. Sellien seinien, punkkien ja ovien pintoihin tehdyistä nimikaiverruksista historioitsijat ovat pyrkineet jäljittämään kadonneiden latvialaisten kohtaloita. Selvittämään on kuitenkin pystytty vain pieni osa. Merkittävä osa arkistoista oli tuhottu talon entisten isäntien toimesta Neuvostoliiton romahtaessa, joten ainoa tieto on paikassa, josta se ei ole saatavilla; Venäjän arkistoissa Kremlin takana.

Esimerkiksi ennen neuvostomiehitystä Latvien pääministerinä toimineen Karlis Ulmasiksen kohtalo saatiin tietoon vasta Michail Gorbatsovin kaudella -80-luvulla, kun selvisi, että hänet oli viety Gulag-leirille Turkmenistaniin, jossa hän oli menehtynyt.

alossa tehdyt teloitukset suoritettiin omassa teloitushuoneessaan paksun äänieristetyn oven takana. Huoneen seinistä on kaivettu vaihtelevalla menestyksellä luoteja tutkimuksia varten ihmiskohtaloiden selvittämiseksi. Tuomitut ammuttiin pienikaliberisella aseella, kunhan huoneen viereisessä autotallissa oli ensin käynnistetty kuorma-auto. Teloittaminen ampumalla äänettä kaupungin keskustassa oli haastavaa. Siksi ääntä pyrittiin häivyttämään ja toisinaan uhrit ampumaan kolmeenkin kertaan aseiden heikon tehon johdosta. Asuihan viereisissä taloissa tavallisia latvialaisia, joilta talon sisällä tapahtuvat kauheudet pyrittiin peittämään.

Miksi näin haluttiin tehdä on pelkkää arvailua. Eihän asukkailla olisi ollut mitään tahoa, jolle ilmiantaa toiminta ja jos olisivat näin tehneetkin, olisivat löytäneet itsensä talon sisältä hyvin nopeasti. Moni asia talon toiminnasta on jäänyt epäselväksi. Talonsa toimineet ihmiset katosivat Neuvostoliiton romahdettua, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ketään saatu oikeuteen tehdyistä julmuuksista. Samoin edelleen on löytämättä joukkohautoja, joihin teloitettuja uhreja vietiin Riiaa ympäröiviin metsiin.

1960-luvun alusta rakennuksen toiminta muuttui enemmän vankilamaiseksi kuin aiemmin. Syy oli yksinkertainen; Stalin kuoli -59. Vankien olot alkoivat parantua ja kuulustelumenetelmät muuttuivat fyysisistä enemmän psykologisiksi ja teloitukset lopetettiin. Talo toimi kuitenkin vankilana aina vuoteen -91 asti.

Nykyisin talo toimii museona, joka on avoinna päivittäin 10:30-17:30. Opastettuja kierroksia järjestetään englannin kielellä ja ne kannattaa varata etukäteen, jotta ei joudu odottelemaan paikan päällä suotta seuraa kierrosta. Talossa on kylmä, joten varaa vaatetusta sen mukaan. Historia esitellään suorasukaisesti, mutta suoranaisia hirveyksiä ei ole nähtävissä. Kierrokselle uskaltaa siis lähteä mukaan, mutta toki sisältö saattaa järkyttää. Opastetun kierroksen hinta on kymmenen euroa.